Kehittävä arviointi ei ole myytti – suomalaisen arviointijärjestelmän historia ja tarkoitus on syytä tuntea

Hannu Karhusen Labore-blogissa Suomalaisia koulutusmyyttejä: Onko kehittävästä arvioinnista mitään hyötyä? (26.10.2026) esitetään aiheellinen kysymys arvioinnin hyödyistä ja niiden osoittamisesta. Kirjoitus nostaa esiin myös tärkeän tarpeen tarkastella arviointitoimintaa kriittisesti. Blogin tulkinnat suomalaisen kehittävän arvioinnin historiasta, käsitteen merkityksestä ja arviointitoiminnan luonteesta jäävät kuitenkin osin puutteellisiksi. Arvioinnin hyötyjä koskeva keskustelu edellyttää, että ymmärrämme, mitä kehittävällä arvioinnilla tarkoitetaan, millaisiin historiallisiin lähtökohtiin suomalainen arviointijärjestelmä perustuu ja millaista tietoa arvioinnilla voidaan tuottaa. Tämä on erityisen tärkeää koulutuksen, oppimisen, kasvatuksen ja sivistyksen kaltaisten moniulotteisten ilmiöiden arvioinnissa.

Karhusen kirjoituksessa väitetään, ettei kehittävää arviointia mainita koulutusta koskevassa lainsäädännössä. Väite on epätarkka. Valtioneuvoston asetuksessa Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta (1317/2013) 1 §ä säädetään: ”Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen toiminnassa noudatetaan arvioinnin riippumattomuuden ja kehittävän arvioinnin periaatteita.” Kehittävä arviointi on siis nimenomaisesti mainittu Karvia koskevassa asetuksessa, vaikka sitä ei mainitakaan samalla tavoin eri koulutusasteita koskevissa laeissa. On tärkeää erottaa toisistaan kehittävän arvioinnin periaatteen mainitseminen säädöksessä ja sen määritteleminen yksityiskohtaiseksi arviointimenetelmäksi. Asetuksessa säädetään periaatteesta, ei tietyn menetelmän käyttämisestä.

Kehittävä arviointi onkin Karvin toiminnassa arvioinnin toteuttamista ohjaava toimintaperiaate, ei yksittäinen arviointimenetelmä (Moitus & Kamppi 2020; Räkköläinen & Seppälä, 2026). Avaan seuraavassa, mistä tämä periaate juontaa juurensa ja miten se näkyy Karvin toiminnassa.

KOTA-työryhmän muistio loi pohjaa suomalaiselle kehittämisorientoituneelle arvioinnille

Kehittämiseen tähtäävän arvioinnin periaate ei syntynyt Karvin perustamisen yhteydessä eikä se ole täysin sama asia kuin Pattonin developmental evaluation (esim. Patton 1997). Kuten Karhunen tuo esille, kehittävän arvioinnin ajatus tuli suomalaiseen arviointikeskusteluun korkeakoulujen arviointitoiminnasta. Suomalaisen korkeakoulujen arvioinnin historiassa kehittämisen ajatus on dokumentoitu jo 1980-luvulla.

Korkeakoulujen toiminnan arviointimenetelmien kehittämistyöryhmä (KOTA) piti korkeakoulujen toiminnan arviointia tarpeellisena ja esitti, että jo arvioinnin aikaansaama ilmapiirin muuttuminen itsereflektoivaan suuntaan saattoi itsessään edistää myönteistä muutosta. Työryhmä suositteli, että arvioinnin tuloksia tulisi käyttää päätöksenteossa kunkin korkeakoulun ja laitoksen sisällä sen toiminnan kehittämiseen. Arvioinnin kohteiksi määriteltiin korkeakoulujen ja laitosten lisäksi tutkimus ja opetus tieteenaloittain valtakunnallisesta näkökulmasta. (Huusko, 2009, s. 94–95; OPM, 1985, s. 72.)

Kuten olen kirjoittanut yhdessä Pyykön kanssa (Huusko & Pyykkö, 2022) suomalaisen korkeakoulujen laadun arvioinnin historiaa käsittelevässä teoksessa, KOTA-työryhmän muistiossa esitetystä tutkimuksen, korkeakoulujen ja tieteenalojen arviointien yhdistelmästä muodostui osa suomalaista korkeakoulujen arviointikäytäntöä. Työryhmän mukaan arviointien tuloksia tulisi käyttää ensisijaisesti kunkin korkeakoulun kehittämiseen. Ajatus arvioinnista korkeakoulujen kehittämisen välineenä laajeni myöhemmin arviointistrategioihin ja osaksi suomalaista korkeakoulupolitiikkaa. (Huusko & Pyykkö, 2022, s. 20; Liuhanen, 2007, 28–29; OPM, 1985; Pyykkö ym., 2013, 15.) Tarkastelumme koskee nimenomaan korkeakoulujen laadun arvioinnin historiaa, eikä sitä tule tulkita koko koulutusjärjestelmän arvioinnin historiaksi. Tämä rajaus on tärkeä ottaa huomioon myös suomalaisen kehittävän arvioinnin historiallisia lähtökohtia tarkasteltaessa.

Tämä historia on tärkeä, sillä se osoittaa, ettei suomalaisen arviointijärjestelmän kehittämisorientoituneisuutta voi selittää vain myöhemmällä kansainvälisellä käsitteistöllä tai Karvin institutionaalisilla valinnoilla. Kehittämisorientoituneisuus on siten osa pidempää arviointipoliittista jatkumoa, jonka varhaisia dokumentoituja vaiheita voidaan jäljittää suomalaiseen korkeakoulujen arviointitoiminnan kehittämiseen 1980-luvulla.

Karhusen kirjoituksessa rinnastetaan Pattonin 1990-luvulla kehittämä developmental evaluation ja suomalaisessa korkeakoulujen laadunvarmistuksessa käytetty kehittämisorientoituneen arvioinnin lähestymistapa. Käsitteiden samankaltaisuus ei kuitenkaan tarkoita, että kyse olisi samasta arviointimallista. Pattonin lähestymistapa painottaa arvioijan työskentelyä kehittämistiimin rinnalla nopeasti muuttuvissa toimintaympäristöissä. Korkeakoulujen ulkoisessa arvioinnissa kehittämisorientoituneisuus liittyy muun muassa siihen, että arvioinnin tehtävänä on tukea korkeakoulun oman toiminnan ja laadunhallinnan kehittämistä. Näitä lähestymistapoja on siten syytä tarkastella niiden omista lähtökohdista käsin. Samalla on tärkeää muistaa, ettei kehittävä arviointi tarkoita tiettyä menetelmää, vaan arvioinnin toteutusta ohjaavaa periaatetta, joka voi toteutua erilaisilla menetelmillä ja erilaisissa arviointiasetelmissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että arvioinnit perustuisivat pelkkiin mielipiteisiin tai niiden tarkoitus olisi miellyttää kohdettaan. 

Kehittävän arvioinnin käsitteellistä täsmällisyyttä on siis arvioitava sen perusteella, miten periaate määritellään ja miten se ohjaa arviointia, ei sen perusteella, sovelletaanko kaikissa arvioinneissa samaa menetelmää. Toimintaperiaate ohjaa arvioinnin tavoitteita, toteutusta ja tiedon hyödyntämistä, mutta jättää tilaa erilaisille menetelmille ja arviointiasetelmille (ks. esim. Moitus & Kamppi 2020; Räkköläinen & Seppälä, 2026).

Arvioinnin kehittämistehtävä ja arvioinnin vaikuttavuuden tutkiminen ovat eri kysymyksiä, eivät toistensa vastakohtia

Arvioinnilla on erilaisia tehtäviä, eikä arviointia pidä samaistaa vaikuttavuuden arviointiin. Chelimsky (1997) jakaa arvioinnin lähestymistapoja niiden erilaisten tehtävien mukaan tilivelvollisuus-, tiedonkeruu ja kehittämisarviointeihin, jotka tuottavat erilaista arviointitietoa. Karhunen nostaa kirjoituksessaan esiin tärkeän eron arviointitiedon ja vaikuttavuustiedon välillä: arviointi ei ole sama asia kuin vaikuttavuuden arviointi. Tässä hän osuu olennaiseen. Arviointitieto on paljon muutakin kuin tietoa toiminnan vaikutuksista tai niiden mittaamisesta. Arvioinnin vaikuttavuudella voidaan puolestaan tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten arviointi ja sen tulosten hyödyntäminen muuttavat koulutusorganisaatioiden toimintaa tai edistävät koulutukselle asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Näiden muutosten tutkiminen on tärkeää, mutta niiden tutkimiseen tarvittavat asetelmat ja menetelmät riippuvat siitä, millaisia vaikutuksia halutaan selvittää.

Karhusen kirjoituksessa arvioinnin vaikuttavuuden tarkastelu rajautuu pitkälti kausaaliseen kysymykseen siitä, parantaako arviointi toimintaa verrattuna tilanteeseen, jossa arviointia ei olisi tehty. Tämä on perusteltu tutkimuskysymys, mutta se ei yksin kata arvioinnin hyötyjä eikä kaikkia tapoja, joilla arvioinnin merkitystä voidaan tutkia. Arviointitiedon käyttö, koulutusorganisaatioiden oppiminen, laadunhallinnan kehittyminen ja koulutuksen tuloksissa tapahtuvat muutokset ovat erilaisia tarkastelun kohteita. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään: myönteinen kokemus arviointiprosessista ei sellaisenaan osoita koulutuksen tulosten parantuneen.

Koulutuksen ja oppimisen vaikuttavuuden mittaaminen on monimutkainen kysymys. Kasvatuksen ja sivistyksen kaltaisissa ilmiöissä tavoitteet, merkitykset ja vaikutukset ulottuvat usein pitkälle ajalle ja useille elämänalueille. Niiden tarkastelu ei siksi palaudu yksittäisiin tunnuslukuihin tai helposti mitattaviin tuloksiin. Määrällinen tieto voi olla tärkeä osa arviointia, mutta se ei yksin välttämättä tavoita arvioitavan ilmiön monimuotoisuutta tai selitä havaittujen muutosten taustalla olevia tekijöitä.

Samalla on syytä erottaa toisistaan koulutuksen arviointi ja kausaalinen vaikuttavuustutkimus. Karvin arviointitoiminnan tehtävänä ei ole tehdä kausaalisia vaikuttavuustutkimuksia jokaisen arvioinnin yhteydessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö arvioinnin vaikutuksia voitaisi tutkia tai etteikö vaikuttavuuden tarkastelu voisi olla tarkoituksenmukaista osana tiettyjä arviointihankkeita. Se tarkoittaa, että arviointiasetelma, tehtävä ja vaikutusten tutkiminen on määriteltävä ja toteutettava asianmukaisesti. Arviointijärjestelmän kehittäminen ja sen vaikutuksia koskevan tutkimustiedon vahvistaminen voivat täydentää toisiaan.

Karhusen esittämä vaatimus arviointien hyötyjen kriittisestä tarkastelusta on siis tärkeä. Julkisin varoin toteutettavan arvioinnin tarkoituksenmukaisuutta on perusteltua arvioida, ja myös arvioinnin vaikutuksista tarvitaan monipuolista tutkimustietoa. Tämän keskustelun lähtökohdaksi tarvitaan kuitenkin täsmällinen käsitys siitä, mitä arvioinnilla tarkoitetaan, millaiseen historialliseen ja institutionaaliseen kehitykseen suomalainen arviointijärjestelmä perustuu ja millaisia tehtäviä arvioinnille on asetettu.

Kehittävä arviointi tarjoaa yhden lähestymistavan koulutuksen moniulotteisten ilmiöiden ymmärtämiseen. Sen osallistava toimintaperiaate tuo arviointiin eri toimijoiden kokemuksia, tulkintoja ja tietoa toimintaympäristöstä. Näin voidaan tarkastella sekä mitattavia tuloksia että niiden taustalla olevia käytäntöjä, olosuhteita ja kehittämistarpeita. Ei kehittävä arviointi eikä mikään muukaan arviointitapa itsessään takaa myönteisiä muutoksia, eikä arviointiprosessin onnistuminen ole sama asia kuin arvioinnin vaikuttavuus. Yhtä lailla on kuitenkin perusteetonta tehdä arvioinnin hyödyllisyydestä johtopäätöksiä vain sen perusteella, ettei sen kausaalisia vaikutuksia ole osoitettu. Tarvitsemme sekä arvioinnin laatua ja tiedon hyödyntämistä koskevaa tutkimusta että tutkimusta arvioinnin vaikutuksista. Niiden edistäminen edellyttää historiatietoista ja käsitteellisesti täsmällistä keskustelua suomalaisen arviointijärjestelmän tehtävistä ja kehittämisestä.

Lähteet

Chelimsky, E. (1997). The coming transformations in evaluation. Teoksessa E. Chelimsky & W. R. Shadish (toim.) Evaluation for the 21st century. A Handbook. Thousand Oaks: Sage, 1–26.

Huusko, M. & Pyykkö, R. (2022). Kehittävä arviointi Suomen valintana – Yli kolme vuosikymmentä suomalaisen korkeakoulutuksen ulkoista laadunarviointia. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Julkaisut 25. https://www.karvi.fi/sites/default/files/sites/default/files/documents/KARVI_2522.pdf 

Huusko, M. 2009. Itsearviointi suomalaisissa yliopistoissa: arvoja, kehittämistä ja imagon rakentamista. Akateeminen väitöskirja. Suomen kasvatustieteellinen seura. Kasvatusalan tutkimuksia 46.

Karhunen, H. (2026). Suomalaisia koulutusmyyttejä: Onko kehittävästä arvioinnista mitään hyötyä? Labore-blogit. (26.10.2026) https://labore.fi/julkaisu/suomalaisia-koulutusmyytteja-onko-kehittavasta-arvioinnista-mitaan-hyotya/

Liuhanen, A. M. 2007. How are university evaluations used? – The perspectives of two Finnish universities. Academic dissertation. Tampere: Tampere University Press.

Moitus, S. & Kamppi, P. (2020). Kehittävä arviointi Kansallisessa koulutuksen arviointikeskuksessa. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Tiivistelmät 8. https://www.karvi.fi/sites/default/files/sites/default/files/documents/KARVI_T0820.pdf 

OPM 1985. Korkeakoulujen toiminnan arviointimenetelmien kehittämistyöryhmä. Opetusministeriö 26. Helsinki.

Patton, M. Q. (1997). Utilizationfocused evaluation. The new century text. 3rd edition. Thousand Oaks: Sage.

Pyykkö, R., Eriksson S., Krusberg, J.-E., Rauhala, P., Rissanen, R., Vieltojärvi, M., Kekäläinen, H., Hiltunen, K., Moitus, S. & Apajalahti, T. 2013. Korkeakoulujen arvioinnin suunnannäyttäjä. Korkeakoulujen arviointineuvosto 1996–2013 ja arviointitoiminnan tulevaisuus. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 8. Helsinki.

Räkköläinen, M. & Seppälä, H. (2026). Koulutuksen ja varhaiskasvatuksen kansallinen arviointi. Arvioinnin lähestymistapa. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. Tiivistelmät 1. https://www.karvi.fi/sites/default/files/sites/default/files/documents/KARVI_T0126.pdf 

Valtioneuvoston asetus Kansallisesta koulutuksen arviointikeskuksesta (1317/2013).